Tieteellinen julkaisukulttuuri on murroksessa. Avoin tiede tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että tieteelliset julkaisut ovat luettavissa tieteellisten aikakausilehtien sivuilta ilman maksumuuria. Tieteen avoimuuden ihanne on kuitenkin avannut uusia tapoja hahmottaa myös tekijyyteen ja viestintään liittyviä kysymyksiä. Haastattelussa Vastuullinen tiedeviestintä ja tekijyys -hankkeen projektipäällikkö Iina Kohonen.
Kuka omistaa tieteellisen tiedon? Mitä kysymyksiä tieteen omistajuuteen liittyy?
Tutkimuksesta syntyy dataa, jolla voidaan ajatella olevan tutkijan lisäksi muitakin omistajia. Haastateltavan tai tutkittavan oikeudet on tiedostettava, ja tietosuojaan liittyvät asiat on ratkaistava. Tutkijoita kannustetaan kerätyn datan avoimeen tallennukseen, mutta tällöin on mietittävä, kenellä on oikeudet aineiston jatkokäyttöön ja millaisin sopimuksin esimerkiksi haastatelluilta tai lääketieteelliseen tutkimukseen osallistuvilta varmistetaan lupa jatkokäyttöön
Jos datasta saadut tulokset julkaistaan, niin herää kysymys kuka omistaa julkaistun tiedon. Tutkimushankkeissa on usein tutkijoita eri vaiheissa tutkijan uraa ja tällöin on mietittävä, kenellä on oikeus saada nimensä julkaisuun. Näihin kysymyksiin ei ole yksittäistä vastausta, sillä tieteenalakohtaiset käytänteet vaihtelevat suuresti. Olisi kuitenkin hyvä, jos hankkeessa pohdittaisiin näitä asioita ennen kuin tietoa aletaan tuottaa. Intressiryhmiä tutkittuun tietoon on useita, ja datan keräämiseen liittyy erilaisia, myös lainsäädännöllisiä, kysymyksiä.
Hankkeemme ajatuksena on herättää tukijat ajattelemaan omistajuuden liittyvän tutkimuksen koko elinkaareen. Monelta ongelmalta vältytään, jos asioista sovitaan etukäteen. Aina ei voida tietää, minkälaisia julkaisuja hanke tulee tuottamaan, mutta etukäteen voidaan esimerkiksi päättää periaatteista, joiden mukaan nimet tulevat julkaisuihin. Näistä periaatteista on hyödyllistä sopia etukäteen kirjallisesti.
Kuinka yliopistolain mukainen vaatimus vuorovaikutuksesta yhteiskunnan kanssa ja tutkimustulosten yhteiskunnallisesta vaikuttavuuden edistämisestä toteutuu konkreettisesti?
Uskon, että tällä hetkellä monet kokevat asian hankalana. Tutkimuksesta viestimistä ei kauheasti palkita, ja se nähdään jonain, jota tutkijan pitäisi tehdä vapaa-ajallaan. Tämä on tietenkin ongelmallista, sillä tutkijan ei pitäisi joutua käyttämään vapaa-aikaansa tutkimuksestaan viestimiseen. Pitäisi keksiä keino, jolla tutkimusviestintä saataisiin alusta asti osaksi tutkimustyötä ja tutkijan ammattitaitoa. Yksi mahdollisuus on, että tutkimusviestinnästä palkittaisiin luomalla siihen samantyyppinen mittausmekanismi kuin mikä julkaisemiseen on luotu. Tässä näen kuitenkin ison vaaran. Julkaisujen suhteen olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa julkaisemisesta itsestään on tullut itseisarvo. Tämä on aiheuttanut ongelmia, jotka näkyvät Tutkimuseettisessä neuvontakunnassa muun muassa riitoina nimen saamisesta julkaisuihin. Jos viestimiseen luotaisiin samanlainen metriikka, niin pahimmassa mahdollisessa tapauksessa voisimme ajautua samanlaisiin ongelmiin.
Tutkijakoulutuksen yhteydessä pitäisi opiskella viestimään tutkimuksesta niin että viestinnästä tulee oleellinen osa tutkimuksen tekoa. Joistain tutkimusaiheista on tietenkin helpompi viestiä kuin toisista – on kuitenkin kauheaa ajatella viettävänsä päivänsä niin, ettei siitä ole mitään kerrottavaa kenellekään. On tärkeää, että tutkija pystyisi kertomaan työstään paitsi kollegoilleen niin myös maallikoille.
Onko tutkijoilla velvollisuus tuottaa tekstejä akatemian ulkopuolelle? Millainen velvollisuus on kyseessä?
Jos akatemian ulkopuolisten tekstien tuottaminen katsotaan tutkijan velvollisuudeksi, niin siihen pitää antaa myös mahdollisuus ja popularisointi pitää nähdä osana tutkimustyötä. Tätä voisi pitää samankaltaisena ammattieettisenä kysymyksenä kuin tutkimusetiikkaa, jolloin viestintä olisi elimellisesti osa tutkimustyötä eikä vain ikävä lisä siihen. Meille, jotka olemme käyneet oman tutkijakoulumme ilman tätä painotusta, ajatus voi olla vieras. Jos kuitenkin ajatellaan uusia tutkijapolvia, joiden koulutuksessa avoimuus olisi itsestään selvää, tämä ei olisi ongelma.
Kuinka tutkijoita voitaisiin kannustaa tieteen popularisointiin?
Hanke on vielä alussa, joten meillä ei ole vielä tarjolla mitään viisasten kiveä. Perinteisesti asenne on ollut, että toimijoita mahtuu eri tieteenaloille rajallisesti. Tuntuu, että tutkijoilla on vähän kahtalainen suhtautuminen tieteen popularisoijiin ja kollegat saattavat suhtautua penseästi paljon julkisuudessa olevaan tutkijaan. Esimerkiksi Britannian tiedejulkisuuden tähti Brian Cox on valtavan suosittu suuren yleisön keskuudessa, mutta samalla hänen saamansa Royal Societyn jäsenyys on närkästyttänyt joitain saman alan tutkijoita. Tutkija joutuu tällöin dilemman eteen: toisaalta tiedeviestintään on paineita, mutta jos menet julkisuuteen, saatat menettää uskottavuutesi. Tämä on kuitenkin koulutuksella muutettava asia. Meille mahtuu julkisuuteen enemmänkin tutkijoita kuin vain ne muutamat kaikkien tuntemat kasvot.
Minkälaisia ristiriitoja voi syntyä tieteen popularisoimisen ja tutkijan yhteiskunnallisten arvojen edistämisen välillä? Kuinka helppoa nämä ovat erottaa toisistaan?
Tutkijan on syytä kiinnittää tähän huomiota, mutta samalla on pidettävä mielessä, että tutkijallakin on kansalaisoikeutensa. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan Hyvä tieteellinen käytäntö -ohjeen mukaan tutkijoiden tulee noudattaa hyvää tieteellistä käytäntöä oman alan asiantuntijatehtävissä niin tieteellisissä kuin tiedeyhteisön ulkopuolisissakin yhteyksissä. Vastuutonta on myös yleisön harhauttaminen esittämällä julkisuudessa harhaanjohtavia tai vääristeleviä tietoja omasta tutkimuksesta, sen tuloksista, tulosten tieteellisestä merkityksestä tai niiden sovellettavuudesta. Henkilökohtaisten arvojen ja asiantuntijaroolin sekoittumiseen ei liity varaa silloin kun tutkija itse pitää mielessään kirkkaana, puhuuko yksityishenkilönä vai tieteenalansa edustajana. Kun asiantuntemus tuo lisää arvovaltaa, esimerkiksi kutsun valiokunnan kuulemistilaisuuteen, niin tutkijan tulee tietenkin olla tarkka siitä, etteivät roolit sekoitu.
Mitä Vastuullinen tiedeviestintä ja tekijyys -hankkeelle seuraavaksi kuuluu?
Hankkeesta valmistuu kolme lopputuotetta: tekijyyteen liittyvä suositus, tiedeviestintään liittyvä suositus, ja kolmanneksi avoin verkkomateriaali. Työskentelemme nyt näiden parissa.
Olimme juuri ESOFissa, Euroopan suurimmalla monitieteellisellä foorumilla, joka kokoaa yhteen tiedehallintoa, päättäjiä, tutkijoita ja tiedeviestijöitä. Oli todella kiinnostavaa huomata, että samat asiat, joiden parissa työskentelemme tässä hankkeessa, ovat herättäneet kiinnostusta kaikkialla Euroopassa. Tiedeviestinnän ja tutkimusetiikan kytkös koetaan tärkeäksi muuallakin. Kiinnostava ilmiö on myös kansalaistieteen, eli tavan tuottaa tietoa joukkoistamalla, yleistyminen. Suomessa esimerkiksi Järviwiki ja Birdlifen pihabongauksen avulla toteutettu muuttolintujen seuraaminen ovat jo pitkään jatkuneita kansalaistiedeprojekteja. Kansalaistieteeseen liittyvät kysymyksen nousivat esille melkein jokaisessa sessiossa ESOFissa.
Eikö kansalaistiede aiheuta metodologisia ongelmia?
Ei, jos se tehdään huolella. Vaarana on, että siitä tulee catchword: ”raksi ruutuun – kansalaistiede hoidettu”. Hankkeissa tuleekin miettiä aineiston keräämiseen liittyvät vastuuasiat hyvin ennen aloittamista. Maallikot eivät esimerkiksi välttämättä tunne tutkijan ammattitaitoon kuuluvia tutkimuseettisiä ohjeita. Nämä asiat ovat kuitenkin on mahdollista miettiä alusta asti hanketta suunnitellessa. Huonoa ja huolimatonta tiedettä voidaan tehdä kuitenkin metodista riippumatta. Näen kansalaistieteen lisääntymisen lähtökohtaisesti positiivisena kehityksenä.
Mistä vaatimus tieteen suuremmasta avoimuudesta kertoo?
Avoimuuden lisääminen ja tutkimuksen elinkaaren avaaminen ovat tieteen legitimiteetin kannalta tärkeitä aiheita. Tähän sopii hyvin, että ihmiset otetaan mukaan tekemään tutkimusta, ja hyvin toteutettuna kansalaistiede on tieteen popularisoimista parhaimmillaan. Tanskassa on esimerkiksi käytössä buukkaa tutkija –hanke, jossa tutkija tekee koulussa tutkimusta yhdessä oppilaiden kanssa. Keskeisenä ajatuksena on, että kerätään tietoa yhdessä eikä vain leikitä tieteen tekemistä.
ESOFissa tuli esille myös pettymys Britannian oman tiedeviestinnän epäonnistumiseen. Koettiin, että Brexit-äänestyksessä tutkittu tieto hävisi populistisille tarinoille. Tiedevastaisuuden kasvu on näkynyt myös Suomessa, ja ainoa tapa taistella tiedevastaisuutta vastaan on avoimuus. Kansalaistiede on erinomainen tapa tehdä näkyvämmäksi, että tieteenteko ei ole salaperäistä elitismiä vaan duunin tekoa siinä missä muutkin työt.